Hienojen Maisemien Momentti

Askeleeni määräytyivät säännöllisesti, yksi askel per. yksi marmorilaatta.
Marmorilaatat eivät olleet uutuutta kimmeltäviä tekeleitä vaan,
haljenneita värittömiä kiviä, jotka mielestäni tekivät polusta paljon paljon rakastettavamman.
Koko polun matkalla polkua ympäröitsi päällepuskeva pensaikko, pensaikko jonka kaikkia kasveja ei voi edes mainita
täyttämättä kokonaista A2-paperiarkkia.
Olin nyt puolessa välissä polkua, tässä kohdassa polkua oli jotakin poikkeavaa.
Haa! kymmenen puusta veistettyä kalastajamiekkospatsasta oli asetettu säännöttömästi eri puolille polkua.
Yksi oli ylösalaisin, yksi polun esteenä ja loput satunnaisesti pensaikon väleissä tai sen etupuolella.
Polku oli siinä mielessä lähes ainutlaatuinen sillä, vaikka se olikin täysin symmetrisen suora, siltikään polun toisesta päästä ei voinut nähdä kotioveani.
Kotioven saattoi nähdä vasta puolenvälin jälkeen teatterikiikareita hyväksikäyttäen.
Huomasin, että jälleen kerran rakas kelloni ylläpiti oikeata aikaa, sillä olin lähtenyt polun toisesta päästä kello 14:30 ja kello oli nyt 14:45.
Monen ihmisen mielestä tämä ei voinut olla mahdollista sillä kotipolkuni oli noin 100 m pitkä. Tavallinen maalaisjärkinen ihminen olisi sanonut tässä vaiheessa että:
"kellosihan edistää!", mutta kun totuus on niin, että polku on 100m pitkä ja se rikkoo kaikkia luonnonlakeja, sillä
sen matkaamisessa kestää noin puolisentuntia kävelynopeudesta riippumatta.
Riippumatto. Onnenkaivo. Pihakeinu, koristeltuna viikinkienaikaisilla riimuilla ja barokkisilla mahtipontisilla piirteillä.
Kaikki nämä olivat minulle yksittäisiä pieniä taivaita. Saatoin viettää niiden luona vaikka koko päivän,
aina aamu-usvasta iltakasteeseen asti.

-12. lokakuuta 2006